Viikon 39 / 2005 kulttuurivinkki: Seppo Heikinheimo

Viikon 39 - 2005 Kulttuurivinkki™:

Seppo Heikinheimo - Mätämunan muistelmat

Kulttuuri-ihmisen eräs merkittävimpiä tuntomerkkejä on vanhojen, tunnettujen kulttuurihenkilöiden elämänvaiheiden ainakin pääpiirteinen tunteminen, vaikka nykyään sitä ei enää juuri arvostetakaan. Suomen kulttuurielämässä on yksi henkilö, joka kuollessaan jätti aukon jota kukaan ei ole kyennyt täyttämään.

Seppo Heikinheimo, Helsingin Sanomien kulttuurikriitikko.

Testamentikseen hän jätti suomalaisille kirjan:

Seppo Heikinheimo
Mätämunan muistelmat
Kustannusosakeyhtiö Otava 2000, Keuruu
ISBN 951-1-16856-8, kirjastoluokka 99.1

527 sivua, pehmeät kannet, valokuvaliite mustavalkokuvia, henkilöhakemisto, sisällysluettelo, kunnon selkeitä mielipiteitä, eikä mitään toisaalta ... toisaalta selittelyä! Löytynee kuitenki hyvin varustetuista kirjastoista ja antikvariaateista.

Painos loppu sekä kovakantisesta että pokkaripainoksesta; ODOTAMME LISÄPAINOSTA !

Kirja alkaa hyvällä, perinteisen tavan motolla, joita on peräti kaksi kappaletta.

Motto 1:

"Parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt."

Helsingin Sanomien päätoimittaja Keijo Kylävaara, 1980

Motto 2:

"Meillä on suuri joukko tovereita, jotka kuvittelevat olevansa suuria taiteilijoita. Kansan ja kriitikoiden tehtävänä on paljastaa nämä loiset ja petturit, jotta ne, joilla on edellytyksiä luoda todellista taidetta, voisivat menestyä."

Puhemies Mao Tse-Tung Kiinan kommunistisen puolueen XII puoluekokouksessa.

Seppo Heikinheimo oli moniselitteinen henkilö monessa suhteessa, jopa samassa asiassa. Hänen suhtautumisensa asioihin oli äärimmäisyyksiin menevää, niin hyvässä kuin pahassa. Kiistatta hän oli lahjakas tietyillä alueilla, mutta oli myös alueita, joilla hänellä ei kovin paljoa ollut kykyjä. Hänelle maailma oli mustavalkoinen, mutta juuri siksi hän oli poikkeuksellisen värikäs henkilö.

Hän oli ihminen josta on mukava kertoa juttuja, mutta jota kukaan ei halua alaisekseen, puhumattakaan siitä että hän olisi esimiehenä. Mutta kriitikkona hänellä OLI mielipiteet, jotka hän myös toi julki, ja perustellusti.

Kirja on poikkeuksellinen sikäli että siinä on kaikki henkilöt omilla nimillään ja kaikki likaisetkin yksityiskohdatkin kerrotaan niin kuin ne olivat. Samoin kaikki matkan varrella sattunut ja tapahtunut on saanut osansa kirjassa, mutta kirjaa ei voi syyttää tirkistelystä; se nyt vain oli niin.

Erityisesti Seppo Heikinheimo halusi kirjata aikalaismuistot, joita ei yleensä löydy kuin kirjeistä, joita vain harvat saavat tutkiakseen.

Yleensähän, ja erityisesti suomalaiset, uskovat että taiteilijat ovat paitsi oman alansa erikoislahjakkuuksia, niin myös ihmisinä poikkeuksellisen hienoja ja loistavia yksilöitä. Eivät he ole, samanlaisia ihmisiä he ovat kuin me muutkin, omine heikkouksineen ja omituisuuksineen. Tosin huipputaiteilijoilla on varaa toteuttaa omituisiakin tempauksia, joihin tavallisen ASP säästäjän taloudelliset mahdollisuudet eivät riitä.

Eräs seikka mitä ei kovin yleisesti tiedetä, on että lehtiuransa Seppo Heikinheimo aloitti lehtikuvaajana. Hidas filmi, pieni aukko ja täydellinen syväterävyys ja kuva Uuteen Suomeen. Siitä se lähti. Hän jatkoi myös tämän jälkeen kuvausharrastustaan, ilmeisesti lähes loppuun asti.

Erityisintohimona musiikkikulttuurin ohella hänellä oli kieli, erityisesti pakkoruotsi. Kirjan absurdeimpia juttuja on hänen venkurointinsa Veikko Huovisen Veitikka kirjan ruotsinnoksen arviointinsa kanssa. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin arvostelussaan että ruotsintaja Hildénin käyttämää sanaa "murva" ei ollut kenellekään helsinkiläiselle (svenska talande) tuttu, vaan kyseessä on otus tieteelliseltä nimeltään "Cunnus villosus". Mihin tämä sitten hänen kohdallaan johti, on kuin parhaasta kotimaisesta puskakomediasta...

Hän oli kiihkeä Suomalaisuuden liiton jäsen, jopa puheenjohtaja, mutta hänen kielitaitonsa on uskomaton. En puhu nyt peruskielistä, vaan esimerkiksi sanskriitistä, jota hän opetteli Helsingin yliopistossa. Hän teki väitöskirjansa työn ohessa ja työskenteli paljon Erik Tawaststjernan kanssa. Mielenkiintoinen työkaksikko, kerta kaikkiaan!

Kun kirjaa lukee, huomaa pian että se on kuin ensimmäinen oikovedos, tyylillisiä ja kielellisiä pikkuvirheitä siellä täällä, kuin äkillisen tarmonpuuskan aikana kirjoitettu. Kirja loppuu myös kuin seinään. Lopuksi hän nimittäin ampui itsensä.

Itse valittu lähtö ja tapa, huipulta.

Viikko #39 /2005

Etusivulle !

Kaikki Viikon Kulttuurivinkit®

Tätä sivua on muokattu viimeksi ma 19.06.2006